Viimekertainen kirjoitus (lasten) sokerin saannista kirvoitti suhteellisen paljon kommentteja sosiaalisessa mediassa sekä keskustelua kahden kesken asiakkaiden ja muiden tuttujen kanssa. Kiitos näistä kommenteista ja jutusteluista!
Facebookissa kommentteihin vastaaminen ja niistä tykkääminen tai tykkäämättä jättäminen sai mut (jälleen kerran) pohtimaan myös sosiaalisen median eri puolia. Kaikkihan tietää, että somekanavan avattua ”vain tsekatakseen, onko tullut kommentteja” sinne jää helposti roikkumaan ja algoritmien tuutatessa itseä kiinnostavia (tai ahdistavia) videoita ja kuvia jää skrollaamaan aivottomasti pidemmäksi aikaa, mitä alun perin oli tarkoitus. Kuulostaa varmaan tutulta monen korvaan? Ainakin mun korvaan kuulostaa, vaikka mielestäni tiedostan tämän, enkä halua roikkua somessa liikaa. Mä huomaan usein, että olen somen sulkiessani ärsyyntyneempi/ ahdistuneempi/ turhautuneempi, mitä sen avatessa. Onkin monen monta kertaa herännyt kysymys, miksi helkkarissa mä meen edes sinne? Tai miksi mulla on Facebook ja Instagram?!
Somella on kuitenkin itselleni tietyt hyvät puolet. Mutta kun rehellisesti mietin, ne hyvät puolet jää lähinnä kahteen; 1) yrityksen sometiedottamiseen ja 2) mulle tärkeiden asioiden esiintuomiseen ja niistä kertomiseen mm. linkittämällä tätä blogia sinne. Mun ei periaatteessa tarvii tietää 20 vuotta sitten samassa työpaikassa olleiden neljäsosa-tuttujen tai serkun kummin kaiman kuulumisia. Läheisten ihmisten kanssa on kuitenkin muut yhteydenpitokanavat.
Huonot puolet sitten… Niitä on aika paljon, jos jälleen kerran rehellisiä ollaan. Koukuttavuus, ahdistuksen ja ärsytyksen tunteet. Oikeasti; harvoin on parempi filiis, kun sulkee somen. Ehkä johtuu siitä, että seuraan monia eläinoikeus- ja vastuullisuustilejä ja niistä tulvii joko ahdistavaa materiaalia tai täysin perätöntä, suorastaan typerää kommentointia. Pyrin tietoisesti jättämään somessa pläräämisen tosi lyhyeen.
Olen pohtinut somesta lähtemistä, mutta toistaiseksi olen pitänyt noi edellämainitut kaksi tiliä, sekä henk. koht versiot että yrityksen. Olen kuitenkin aina silloin tällöin viikonloppuna pitänyt puhelinvapaan päivän niin, että laitan luurin työhuoneen kaappiin ”piiloon” tai sammutan sen kokonaan. Silloin ei ole houkutusta tarttua siihen. Jotenkin on hiukan vapautuneempi olokin silloin. Mulla ei myöskään ole puhelimessa Facebook-sovellusta, eikä mitkään ilmoitukset tai soittoäänetkään (paitsi perheen jäsenten) ikinä kuulu. Tällaiset on ollut mulle sellaisia välimallin ratkaisuja, joilla koitan ottaa somesta parhaat puolet käyttöön ja karsia niitä huonoja.
Tällaista avautumista tällä kertaa. Mitäs muuta? No, alan pikkuhiljaa olla kunnossa! Oon joutunut himmailemaan liikunnan suhteen jo monta viikkoa. Kävin eilen varmuuden vuoksi lääkärillä ja tutkimuksissa, vaikka oireet on jo lähes kokonaan pois. Mut käytiin läpi ihan koko rahan edestä ja todettiin, että keuhkokuvissa, labroissa eikä sydänkäyrällä näy mitään poikkeavaa. Nyt pikkuhiljaa siis treeniä tunnustelemaan itekin, eikä pelkästään katsomaan kun muut treenaa 😉 Katsomisesta puheenollen; meillä on alkanut taas lentopallotouhut ja kauden alku häämöttää. Tytöt pelaa pitkästä aikaa samassa joukkueessa (tai tarkemmin sanottuna joukkueissa) ja oon on tietty täpinöissäni, kun pääsen katsomaan ja kannustamaan. Pakollinen blogikuva siis tällä kertaa kuva tytöistä harkkaturnauksessa pari viikkoa sitten. Meidän rakkaat!
Mä lähden huomenna valmennettavani Kaisan kanssa fitnesskisoihin. Saa nähdä, saako puolen asteen verran kohonnut fitnesskuume lisää löylyä. Siitä lisää seuraavassa tesktissä! Moi!