Mua vähän jännittää. Tulevana viikonloppuna on edessä kertausharjoitus ja mietin, miten se mahtaa sujua. Mun asepalveluksesta on jo 25 vuotta aikaa, ja vaikka kävinkin reserviin päästyäni muutamat kertausharjoitukset aikalailla viiden vuoden sisään, niin nyt mulla on sellainen fiilis, etten varmaan osaa yhtään mitään. Edelliset harjoitukset ei menny mitenkään huikean hyvin (tai tällainen muistikuva mulla ainakin on), koska olin koulutuksissa, joista mulla ei ollut kauheesti kokemusta. Olin ainakin viimeisessä harjoituksessa tosi helpottunut, kun palautettiin aseet ja sanottiin näkemiin.
Tämän kertainen harjoitus on vapaaehtoinen (on olemassa siis pakollisia ja vapaaehtoisia). Mietin useamman päivän ajan, laitanko rastin palautusosan ”Suostun osallistumaan”- kohtaan. Mun mielessä risteili viime kertojen jännittävät tilanteet, kun en oikein tiennyt, mitä pitää tehdä tai kun tunsin kouluttajan tiukan katseen takanani, kun säädin kiväärin tähtäintä. Mä huomasin, että mieli houkutteli mua jättämään väliin ja huokaisemaan helpotuksesta, kun ei tarvitsekaan astua epämukavuusalueelle. Mutta toisella puolella vaakakupissa painoi mun itse tärkeänä pitämäni asiat; tämän kotimaan puolustaminen ja yhteiseen hiileen puhaltaminen, omat lapsetkin. Tahdoin olla se, joka menee ja harjoittelee!
Huomaan, että mielessä tosiaan risteilee paljon ajatuksia, muistoja viime harjoituksista ja ennakkoluuloja tulevasta. Ajattelin listata ne tähän ja tarkastella ens viikolla, pitikö ne paikkansa ja miten asiat todellisuudessa meni. Sinäkin, hyvä lukijani voit tehdä samoin ihan minkä tahansa asian suhteen. Jonkun, joka puhuttelee sua, mutta jonka haluaisit skipata päästäksesi helpommalla tai joutumatta kokemaan epämukavia tunteita. Samalla se on hyvä harjoitus eriyttämään ajatuksia, eli tunnistamaan, ettei ajatukset ole sama asia kuin totuus.
No niin, nyt aion olla ihan ”paljaana” tässä mun ajatusten kanssa julkisesti. Eli tässä mun ajatuksia ja pelkoja:
– Muut on käyneet paljon enemmän kertaamassa ja mä olen siellä kokemattomampana ja mulle saa takoa moneen otteeseen samat asiat. Tästä tulee epämiellyttäviä tunteita ja tilanteita. (Tää on isoin mörkö mun mielessä, mutta olen etäännyttänyt sitä ajatusta ja todennut, että treenaamaanhan sinne mennään. Etukäteen ei tarvitse osata niitä asioita.)
– Mun suuntavaistolla en löydä edes heti paikalle ja sitten nolona seikkailen siellä… (Jep, mulla on huonoja ja hauskojakin kokemuksia oman suuntavaistoni kanssa operoimisesta, mutta otan tän haasteena! Enkä kuitenkaan kuole siihen, jos vähän eksyn)
– Viimeistään ruokailussa aiheutan kummaksuntaa ja kommentteja, kun ilmoitan syöväni täysin kasvipohjaisesti. Mieleni sanoo, että sitten olen se ”outo” viherpiipertäjä ja jään muiden ulkopuolelle. (Huomaan miettiväni tätä, mutta mä saan olla just se mitä olen omine arvoineni ja jos joku sanoo jotain poikkipuolista, niin vastaan napakasti mutta ystävällisesti. Ja näytän vaikka haban! 😊 Pitääkin ottaa selvää, tarjoillaanko varuskunnissa automaattisesti vegaaniruokaa vai roudaanko omia eväitä…)
No niin, kuten nähdään, arvojen mukaiset teot vaatii välillä astumista epämukavuusalueelle. Sitä mulle on toi tuleva viikonloppu. Lopulta uskon, että kaikki menee kuitenkin ihan hyvin ja tulen osaavampana ja omasta sodan ajan tehtävästäni varmempana. Palaan näihin ens kirjoituksessa!
Huomaan, että tällaista omalle epämukavuusalueelle astumista vaatii monesti myös siirtyminen kasvipohjaisempaan syömiseen. Viime viikolla juttelin kahdenkin eri ihmisen kanssa, joiden sanoma oli jotakuinkin sama: ”Voi kun mäkin pystyisin syömään enemmän/vain kasvisruokaa. Rakastan eläimiä enkä halua niille mitään pahaa, mutta ehhhh… En osaa laittaa mitään vegeruokaa ja en halua luopua juustosta!” Kun kerroin, että itselläni ei ollut mitään ongelmaa asian kanssa sen jälkeen, kun tutustuin pariin dokkariin ja otin selvää asioista, niin sitten: ”En pysty katsomaan sellaisia dokkareita”. Tämä varmasti monella siksi, koska sen tietää aiheuttavan vaikeita tunteita, kehon tuntemuksia (mulla ainakin tärisi keho ja itkin, kun katsoin) ja ajatuksia. Vahvaa ristiriitaa omien valintojen ja arvojen välillä.
Niin…Moni haluaisi olla tukematta vaikka eläinten tehotuotantoa, mutta ei ole valmis viemään arvojaan tekojen asteelle, koska se voi aiheuttaa vaikeita tilanteita/ ajatuksia/ tunteita. Itse mietin ihan samoja juttuja aikanaan! Kun tein siirtymän, ei MIKÄÄN ole kaduttanut tai en ole MITÄÄN ikävöinyt. Toki nää on vaan mun omia kokemuksia. Enkä mä nyt painosta ketään, mutta kannustan pohtimaan, miten toimii suhteessa omiin arvoihin, ja voisiko olla valmis astumaan sille vähän vieraammalle alueelle. Se ei ole välttämättä niin vaikeaa, mitä aluksi ajattelee 😉 Ainakin täältä blogista voi saada siihen tukea!
Oli se sun tärkeänä pitämä ja sua puhutteleva aihe mikä hyvänsä (isänmaan puolustus/ eläinten oikeudet/ vanhemmuus/ terveydestä huolehtiminen/ vanhemmista huolehtiminen/ työelämän arvot…), niin mieti, millainen haluat olla. Mitä pidät tärkeänä? Toimitko sen mukaan? Oletko valmis tekemään tekoja, vaikka ne aiheuttaisi ei-niin kivoja fiiliksiä? Ne kuitenkin veisi sua siihen suuntaan, johon sydän ohjaa.